Vieraana intialaisissa häissä

Isoihin intialaisiin häihin ovat kaikki tervetulleita. Hindut uskovat erilaisiin onnea tuottaviin asioihin ja 19. marraskuuta oli jostain syystä erityisen onnekas päivä. Hääkutsuja sateli ja pystyin valitsemaan neljästä eri häistä itselleni sopivimman. Suuntasimme siis Jaipurissa pidettäviin häihin, koska niihin oli lyhin matka. Häitä juhlitaan täällä monta päivää, mutta me osallistuimme vain yhtenä päivänä. Kiedoimme kämppikseni kanssa perinteiset intialaiset sarit päälle ja suuntasimme juhlahumuun. Juhlat alkoivat ensimmäiseltä juhlapaikalta, missä oli ymmärtääkseni paikalla ainoastaan miehen sukua. Sulhanen ja suvun miehet istuivat ison katoksen alla tekemässä jotain seremonioita. Muut sukulaiset istuivat ympäriinsä tuoleilla ja maahan levitetyllä matolla. Kun tulimme matolle istuskelemaan, vieressä tuoleilla istuneet vieraat nousivat tuoleiltaan ja vaativat meitä istumaan niille. Kauaa ei tarvinnut istuskella, kun ensimmäiset vieraat uskaltautuivat pyytämään yhteiskuvia. Kun kuvia alettiin ottamaan, niin kaikki halusivat oman kuvan kanssamme eri kokoonpanoin. Ensin pyydettiin koko perheen kanssa, jonka jälkeen jokainen perheenjäsen halusi oman potretin. Kuvia otettiin sekä kännyköillä että virallisten valokuvaajien toimesta. Paikalla näytti olevan ainakin kolme ihmistä, jotka oli varustettu ammatimaisella valokuvauskalustolla sekä yksi videokuvaaja. Jossain vaiheessa bestman viittoi meille, että kohta aletaan siirtyä viralliselle juhlapaikalle. Tässä vaiheessa ilmoitimme valokuvaa toivoville vieraille, että otetaan kuvat sitten myöhemmin.

Ensimmäisen paikan ulkopuolella sulhanen istutettiin värikkäin koruin ja kankain koristellun valkoisen hevosen selkään yhdessä pienen sulhaspojan kanssa. Jopa hevosen kaviot oli värjätty vaaleanpunaisiksi. Kämppikseni totesikin hevosen näyttävän ihan yksisarviselta. Ennen liikkeelle lähtöä torvista ja rummuista muodostuva soittokunta alkoi soittamaan ja naiset alkoivat tanssimaan. Muut juhlavieraat asettuivat tanssijoiden ympärille ihastelemaan ja kannustamaan. Taustalla alettiin ampumaan ilotulitusraketteja. Koko hääseurueen ympärille viritettiin valo-kulkue. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että hääseurueen ympäröi joukko köyhiä naisia, jotka kantoivat isoja painavan näköisiä valaisimia käsissään. Valot toimivat sähköllä, joten seurueen perässä ajoi lava-auto, jonka lavalla generaattori raksutti valoihin tarvittavaa sähköä. Valosta toiseen meni siis sähköjohto, joista muodostui karsina juhlijoiden ympärille. Yritimme parhaamme mukaan vältellä osumasta sähköjohtoihin, koska emme kaivaneet shokkihoitoa. Osalla valojen kantajista oli lapsia mukana. Yhdelläkin naisista oli painava valo toisessa kädessä ja pieni vauva toisessa. Kontrasti kauniisti pukeutuneen juhlakansan ja näiden rääsyihin pukeutuneiden naisten välillä pisti omaan silmääni.

Matka ensimmäisestä kohteesta juhlapaikalle kesti varmaan kaksi tuntia. Seurue pysähtyi vähän väliä paikalleen tanssimaan, vaikka tanssia riitti myös kävellessä. Kaiken ikäiset miehet ja naiset osallistuivat tansseihin. Seurueen perässä nuoremmat miehet seurasivat autolla, missä he samalla juopottelivat. Alkoholia ei häissä nautita muiden nähden, vaikka kaikki kyllä tietävät, että autoissa ja juhlapaikan ulkopuolella sitä otetaan. Ilotulituksia riitti koko matkan varrelle, mutta hienoimmat nähtiin juhlapaikalle saavuttaessa. Intialaiset eivät ole kuitenkaan hyviä noudattamaan turvallisuusohjeita ja ilmeisesti joku lapsi oli ottanut osumaa raketin jäänteistä. Miesjoukko pyysi vettä ja huuhteli parkuvan lapsen kasvoja. Hetken päästä lapsi kuitenkin rauhottui, joten ilmeisesti hänelle ei ollut käynyt kovin pahasti. Tämä välikohtaus kuitenkin latisti hiukan omaa juhlatunnelmaani.

Juhlapaikalle saavuttiin hienosti koristellusta portista. Itse juhlapaikka oli taivasalla ja ainoastaan juhlapaikkaa reunustavien seisovien pöytien päällä oli katoksia. Juhlapaikan taka-alalla oli iso teltta lavoineen. Sulhanen ohjattiin lavalle yhdessä morsiamen kanssa. Hääseremoniassa puolisot laittoivat kukkaseppeleet toistensa kaulaan ja tekivät jotain muita rituaaleja. Yritimme kysyä paikallisilta lisää näistä rituaaleista, mutta hekään eivät osanneet selittää niitä tai eivät jaksaneet vaivautua selittämään. Bestman kertoi meille, että sulhanen ja morsian olivat tavanneet pari kertaa ennen häitä, mutta aina sukulaisten seurassa. Sulhanen oli kuitenkin saanut sanoa oman mielipiteensä siitä, haluaako naida kyseisen naisen. En tiedä, kuinka paljon valinnanvaraa sulhasella todellisuudessa oli, mutta myöhemmin illalla sulhanen sanoi kämppikselleni olevansa tyytyväinen ja hän uskoi, että oppii rakastamaan tuoretta vaimoaan. Bestman tosin kertoi antaneensa sulhaselle kokaiinia ennen häitä, joten en tiedä oliko sulhanen yhä huumeissa antaessaan tämän vastauksen. Kysyimme, että miksi he ovat huumanneet sulhasen ja vastaus oli, että olisihan se muuten liian jännittävää ja raskasta kohdata kaikki sukulaiset ja mennä naimisiin. Jos oma sulhaseni saapuisi häihin kännissä tai huumattuna, niin häät jäisi kyllä pitämättä.

Hääseremonian jälkeen bestman ilmoitti meille, että nyt suunnataan juhlapaikan ovien ulkopuolelle nauttimaan alkoholia. Lähdimme siis kämppikseni ja miesseurueen kanssa 50 metrin päähän juhlapaikan ulkopuolelle. Miehet kaivoivat autoistaan pulloja ja lantrasivat viskiä veteen. Sekoitus maistui ihan kauhealta ja joinkin sitä vain puoli lasillista. Joukkio koostui pääosin alle 30-vuotiaista miehistä, mutta oli mukaan eksynyt pari hiukan vanhempaa ukkomiestäkin. Kysyimme miehiltä miksi olemme ainoat naiset porukassa ja vastaukseksi saimme, että paikalliset tytöt eivät halua liittyä seuraan. Totesin, että voisiko kyse olla siitä, että paikalliset eivät voi liittyä seuraan, koska se ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää sukulaisten valvovien silmien alla. Miehet myönsivät, että kyse voi olla myös siitä. Maassa, jossa sukulaiset saattavat surmata naisen heidän näkökulmastaan häpeää tuovan käytöksen johdosta, jättäisin varmaan itsekin tällaiset riennot väliin.

Kadun varrella miehet laittoivat autoistaan kajarit täysille ja pistivät tanssiksi. Tätä juhlahumua jatkui varmaan tunnin verran ennen kuin suuntasimme takaisin juhlapaikalle syömään. Tässä vaiheessa kello oli jo yksi yöllä, joten ruoka maistui ja sitä onneksi riitti. Juhlapaikalla ei ollut enää paljon porukkaa, joten tarjoilijoilla oli aikaa keskittyä meihin. Meille katettiin oma pöytä ja koko ajan joku tarjoilijoista oli kysymässä, saako olla lisää kastiketta tai leipää. Videokuvaajakin bongasi meidät ja tuli kuvaamaan, kun väsyneinä ahdoimme ruokaa suuhumme. Yksi seurueemme miehistä onneksi käski kuvaajaa jatkamaan matkaa, niin meidän ei tarvinnut koko ruokailun ajan poseerata. Ruokailun jälkeen miesporukka palasi juhlapaikan ulkopuolelle jatkamaan omia bileitään. Tällä kertaa mukaan napattiin myös sulhanen. Häämenot kestävät monta päivää, joten sulhasella ei ollut vielä asiaa hääyötä viettämään. Kyseiselle parille ei ollut tiedossa mitään hääyötä hotellissa edes häiden päätyttyä, vaan he kuulemma suuntaavat anoppilaan tuoreen aviomiehen huoneeseen. Kun kello tuli kaksi yöllä, päätin suunnata kotiin. Seuraavana päivänä sain kuulla, että miehet olivat jatkaneet juhlimista aamukahdeksaan saakka.

Nämä intialaiset häät olivat kyllä kokemus, joka ei ihan heti unohdu. Odotukseni olivat kuitenkin niin korkealla, että nämä häät eivät oikein niitä täyttäneet. Odotin vieläkin enemmän väkeä, loistetta ja tanssia. Juhlapaikalla ei edes soinut musiikki, mutta ehkä olimme paikalla "vääränä” päivänä. Samoin kuin suomalaiset häät, myös intialaiset häät voivat erota toisistaan kuin yö ja päivä. Samassa orpokodissa työskentelevä ranskalainen vapaaehtoinen oli ollut hyvin pienissä häissä, joissa vieraita oli alle 50 ja aviopari edusti kahta eri uskontoa: hindua ja islamia. Kyseisissä häissä morsian oli itkenyt kauheasti, koska hän suri niin kovin sitä, että hän joutuu jättämään oman perheensä ja muuttamaan miehen perheen luokse. 

Jos satut olemaan Intiassa ja saat kutsun häihin, suosittelen ehdottomasti osallistumaan. Jokaiset häät ovat oma uniikki kokemuksensa. Juhlaa riittää, mutta häissä pääsee myös havainnoimaan kulttuurieroja ja naisen asemaa Intiassa.

Järjestetyt avioliitot ja deittailu Intiassa, osa 2

Viimeisimmässä kirjoituksessani kerroin järjestetyistä avioliitoista. Nyt haluan kertoa hiukan intialaisesta deittikulttuurista. Tämä kirjoitus perustuu omiin treffikokemuksiini kahden paikallisen miehen kanssa ja paikallisilta sekä muilta ulkomaalaisilta kuulemiini tositarinoihin.

Lähdetäänpä liikkeelle siitä, miten voi tutustua uusiin ihmisiin ja päätyä niille treffeille. Ulkomaalaiselle ehkä helpoin vaihtoehto on Tinder. Paikalliset miehet yrittävät kyllä lähestyä muitakin reittejä: olen saanut Facebookissa kaveripyyntöjä ja Instagramin chatti on täynnä keskustelupyyntöjä. Viestipyyntöjä on tullut niin paljon, että olisin voinut käydä nämä kolme kuukautta joka päivä eri miehen kanssa treffeillä ja silti miehet eivät loppuisi kesken. Joskus miehet tulevat juttelemaan kadulla, mutta olen yleensä sivuuttanut tällaiset lähestymisyritykset. Osa miehistä luulee, että se että nainen vastaa heille, tarkoittaa automaattisesti, että nainen on kiinnostunut heistä enemmän kuin ystävänä. Vastaaminen saattaa johtaa siihen, että kyseisestä herrasta ei meinaa päästä eroon ollenkaan. Sen takia kannattaa ohittaa tällaiset henkilöt, vaikka vastaamatta jättäminen tuntuukin hiukan epäkohteliaalta.

Intialainen treffikulttuuri eroaa suomalaisesta hyvin radikaalisti, koska Intiassa seurustelusuhteet pyritään yleensä salaamaan muilta. Erityisesti nuoret pyrkivät salaamaan seurustelun vanhemmiltaan, mutta monet eivät kerro seurustelusta edes kavereilleen. Varsinkaan intialaisilla naisilla ei saisi olla poikaystäviä ennen avioliittoa ja intialainen kaverini kertoikin, että naisen pitää valehdella tulevalle miehelleen, ettei poikaystäviä ole ollut, vaikka totuus olisi täysin toinen. Naimattomia pariskuntia kuitenkin näkee tapaamassa kahviloissa, ravintoloissa ja puistoissa, joten tietyllä tapaa kyseessä on julkinen salaisuus. Hellyydenosoitukset julkisilla paikoilla ovat Intiassa ei-ei. Edes avioparit eivät pidä toisiaan kädestä, halaile tai pussaile muiden nähden. Enemmän hellyyttä näkee poikaporukoissa, koska miespuoliset kaverit saavat pitää toisiaan käsistä, halailla ja jopa istua sylikkäin. Jos pariskunta haluaa halata tai pussailla, se pitää tehdä muiden katseilta piilossa. Auringonlaskun jälkeen naimattomat pariskunnat suuntaavatkin istuskelemaan puistojen pimeisiin nurkkiin, missä saa hempeillä rauhassa. Toki toisella silmällä täytyy aina tarkkailla ympäristöä, ettei joku lenkkeilijä vain satu näkemään. Lisäksi intialaisten täytyy muistaa rientää ajoissa kotiin, koska monilla kotona asuvilla aikuisilla ihmisillä on vielä vanhempien määrittelemät kotiintuloajat, joista ei parana lipsua.

Kulttuurierot ovat kyllä maustaneet tätä paikallisten miesten tapailua. Olen huomannut, että paras tapa suhtautua näihin eroihin on ottaa ne puheeksi ja selittää, miksi joku asia tai kysymys tuntuu omasta kulttuuristani käsin oudolta. Tätä kautta olen oppinut paljon uusia asioita tästä maasta ja sen kulttuurista. Koen, että tapailemalla paikallisia miehiä olen saanut kokemuksia, joista olisin muuten jäänyt paitsi. En ole katunut hetkeäkään, paitsi ehkä vähän silloin kun kello kahdeksi sovitut treffit toteutuvatkin vasta iltakuudelta. Kaksi sanaa: Intialainen aikakäsitys.

Järjestetyt avioliitot ja deittailu Intiassa, osa 1

Viimeisen viiden viikon aikana olen oppinut joka päivä jotain uutta intialaisesta kulttuurista. Yksi iso ihmissuhteisiin liittyvä asia ovat olleet järjestetyt avioliitot. Paikallinen deittailu on myös tullut tutuksi, koska olen tapaillut viime viikot intialaista miestä. Olemme ehtineet törmätä kulttuurieroihin varmaan joka treffeillä. Tämä kirjoitus perustuu paikallisilta kuulemiini tarinoihin ja omiin kokemuksiini Intiassa. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen ainoastaan järjestettyjä avioliittoja, koska muuten tämä kirjoitus venyisi kilometrin mittaiseksi. Seuraavassa julkaisussa aion paneutua intialaiseen deittikulttuuriin.

Intialainen deittikulttuuri on mielenkiintoinen asia. Monilla nuorilla ihmisillä tuntuu olevan poika- ja tyttöystäviä, mutta tällaiset seurustelusuhteet pidetään visusti salassa perheiltä. Osa nuorista ei kerro seurustelustaan edes kavereilleen. Järjestetyt avioliitot elävät ja voivat hyvin täkäläisessä kulttuurissa. Televisiossa jopa mainostetaan nettisivustoja, joilta voi löytää kumppanin järjestettyä avioliittoa varten. Osa ihmisistä tekee itse profiilin näille sivuille, mutta osalla profiilin tekevät vanhemmat tai muut sukulaiset. Puolisonhakusivustoja käyttävät täällä ilmeisesti eniten henkilöt, joiden on vaikea löytää järjestettyä avioliittoa muulla tavalla esim. avioeronneet. Avioeroon suhtaudutaan täällä hyvin kielteisesti. Jos avioparilla on lapsia, on avioero lähes mahdoton. Avioparin sukulaiset pakottavat ja painostavat pariskunnan pitämään yhtä ongelmista huolimatta. Ainoat tapaukset, missä avioero on ehkä edes jollain tavalla mahdollisinen, ovat sellaiset joissa toinen parisuhteen osapuolista on vakavasti päihdeongelmainen. Täkäläisille ei kannata mainita avioerosta, koska he alkavat heti ehdottelemaan yhteenpaluuta eksän kanssa. Suomalaiset uusperheet vuoroviikkoasumisineen ovat kaukaista utopiaa.

Järjestetyt avioliitot eivät aina toteudu suunnittellusti, mikä voi aiheuttaa melkoista draamaa. Kuulin pariskunnasta, jotka oli esitelty toisilleen heidän vanhempiensa toimesta järjestetyn avioliiton johdosta. Hetken päästä pariskunnan äidit olivat riitautuneet ja järjestetty avioliitto oli peruttu. Pariskunnalle oli kuitenkin jo ehtinyt kehittyä tunteita toisaan kohtaan, joten he jatkoivat tapailua salassa vanhemmiltaan. Pariskunnan naisen vanhemmat ovat kuitenkin järjestäneet tyttärelleen jo uuden sulhasen. Valitettavasti tämä uusi sulhanen ei naista kiinnosta, vaan hän haluaisi mennä naimisiin alkuperäisen sulhasehdokkaan kanssa. Alkuperäisen sulhasehdokkaan kanssa naimisiin pääseminen vaikuttaa tällä hetkellä kuitenkin lähes mahdottomalta, koska on epätodennäköistä, että pariskunnan äidit pääsisivät sopuun. Aika näyttää saavatko rakastavaiset toisensa vai päätyykö nainen naimisiin perheen järjestämän uuden sulhon kanssa vanhempien välisten ristiriitojen takia. Suomalaisesta rakkauteen perustuvien avioliittojen kulttuurista tulevana henkilönä tämä tuntuu uskomattomalta.

Painostaminen järjestettyyn avioliittoon on hyvin perhekohtaista. Yksi paikallinen nuori nainen sanoi, että hänen perheensä hyväksyisi hänelle rakkauteen perustuvan avioliiton, mutta hän ei ole itse löytänyt ketään sopivaa ja uskoo, että hänen isänsä kykenee löytämään hänelle paremman miehen kuin hän itse kykenisi. Toisen nuoren naisen perhe taas ei missään nimessä antaisi hänen itse valita puolisoaan, vaan hänen pitää ottaa perheen valitsema puoliso. Ihmisoikeusjärjestöt yrittävät päästä eroon tällaisista pakkoavioliitoista, joissa ihmisille ei anneta valinnanvaraa oman puolisonsa valinnassa. Oma käsitykseni on, että naiset ovat järjestettyjen avioliittojen osalta heikommassa asemassa kuin miehet. Miehillä on enemmän sanomisen varaa tulevan puolisonsa suhteen. Naiset eivät voi esimerkiksi kertoa perheilleen, että he haluaisivat jonkun tietyn pojan kanssa naimisiin. Yksi seurusteleva nuori nainen kertoi, että he ovat jo hänen poikaystävänsä kanssa suunnitelleet, kuinka poikaystävä puhuu omalle perheelleen, että haluaisi naimisiin hänen kanssaan ja he esittävät, että aiemmin he ovat olleet vain perhetuttavia, eikä mitään seurustelukumppaneita. Kyseinen nuori nainen kertoi tämän olevan pitkän tähtäimen suunnitelma, koska nyt hän aikoi keskittyä opintoihinsa ja hankkia hyvän työpaikan. Hänen poikaystävänsä oli tästä asiasta samoilla linjoilla, mikä on hienoa, koska kouluttautuminen, varsinkin naisten kouluttautuminen, ei ole Intiassa mikään itsestäänselvyys. Nainen arveli, että avioliitto kyseisen nuoren miehen kanssa kävisi myös hänen perheelleen, koska miehellä on hyvä perhetausta ja hyvä työpaikka. Itselleni jäi hiukan epäselväksi, miksei nainen voisi olla aloitteellinen osapuoli, mutta sen taustalta löytyy varmasti monia kulttuurisidonnaisia tekijöitä.

Järjestetyissä avioliitoissa on varmasti omat hyvät ja huonot puolensa. Vaikka ne eivät istu omaan liberaaliin arvomaailmaani, tuntuvat monet intialaiset olevan tyytyväisiä kyseiseen käytäntöön. Heidän ei tarvitse ottaa paineita puolison löytämisestä, koska puoliso valitaan heidän puolestaan. Pitäisiköhän sitä itsekin pyytää vanhempia valitsemaan seuraava puoliso ja katsoa, olisiko valinta parempi kuin omani?

Turistien ja pyhien miesten Pushkar

Lähdimme viikonlopun kunniaksi kahden muun suomalaisen kanssa tutustumaan Pushkarin kaupunkiin. Harkitsimme ensin Udaipuriin menemistä, mutta 6-7 tunnin matka yhteen suuntaan sai meidät päätymään vain 3 tunnin päässä sijaitsevaan Pushkariin. Kävimme pitkän keskustelun siitä, pitäisikö matkaan lähteä julkisilla busseilla, yksityisillä busseilla vai omalla taksilla. Intialainen asuntovastaavamme käski välttämään yksityisiä busseja, koska niissä saattaa olla vain pari matkustajaa. Hätätilanteessa ei ole siis suurta massaa, mihin turvautua. Julkiset bussit olisivat kuulemma hyvä vaihtoehto, mutta bussia joutuu vaihtamaan kertalleen päästäkseen Jaipurista Pushkariin. Lopulta päädyimme vuokraaman yksityisen taksin koko päiväksi. Hintaa taksille koko päiväksi bensakuluineen tuli noin 40 euroa, jonka jaioimme kolmen hengen kesken. Hinta ei siis päätä huimannut. Lähdimme Jaipurista matkaan aamukahdeksalta ja palasimme vasta iltayhdeksän jälkeen. Matkalla Pushkariin pysähdyimme lyhyesti myös Ajmerin kaupungissa ihailemassa kaupungin järvimaisemaa. Ajmerista bongasimme myös intianlepakoita nukkumassa isossa puussa. Pari niistä päätti lähteä lentämään ja esittelemään komeaa siipiväliään. Googlaamalla selvisi, että kyseessä on yksi maailman isoimmista lepakkolajeista!

Ajmerin järvi

Intianlepakko

Pushkarissa suuntasimme ensimmäiseksi brunssille läheiseen kahvilaan. Ensitunnelma kaupungista oli mukavan seesteinen. Turisteja näkyi selvästi Jaipuria enemmän, mutta muuten kadut vaikuttivat rauhallisemmilta. Keskusta-alueelle ei pääse oikeastaan autolla, joten liikenne koostui kävelijöistä, tuktukeista ja mopoista. Erilaisia putiikkeja ja kauppoja riitti lähes joka askeleelle, mutta myyjät eivät onneksi myyneet tuotteitaan kovin aggressiivisesti. Tietenkin sieltä kysyttiin, eivätkö madamet haluaisi tulla katsomaan mekkoja, mutta kukaan ei lähtenyt väkisin kauppaamaan tuotteitaan. Täysin toisenlainen asetelma olikin sitten alueen hindutemppeleissä. Pushkar on pyhiinvaelluskohde ja pullollaan temppeleitä. Kävimme yhdessä rannalla sijaitsevista temppeleistä, jonka läpi kuljettiin kylpyportaikoille. Kylpyportaikot olivat nimensä mukaisessa käytössä. Osa ihmisistä kastautui pyhään veteen kokonaan, kun jotkut tyytyväit vain heittelemään vesitippoja kädellä päälleen. Temppelin sisäänkäynnillä pari "pyhää miestä" piiritti matkakumppanini. Itse kävelin muina naisina läpi temppelin aina kylpyportaille asti. Sillä aikaa kun istuin nautiskelemassa veden äänistä, matkakumppanini joutuivat kertomaan isänsä ja sisarustensa nimet, perehtymään johonkin pyhään seremoniaan ja kaiken tämän päätavoitteena oli painostaa heidät lahjoittamaan rahaa temppelille. Lahjoitus jäi temppeliltä saamatta ja meille jäi toiminnasta paha maku suuhun.

Pushkarissa kävimme myös Brahma-jumalalle omistetussa temppelissä. Brahmalle omistettuja temppeleitä löytyy koko Intiasta vain joitain kappaleita, vaikka kyseessä on yksi hindulaisuuden luojajumalista (creator-god) Vishnun ja Shivan ohella. Täällä temppelissä ei pakotettu lahjoittamaan, mutta ulkopuolella katukauppiaat yrittivät rahastaa turisteja kehottamalla jättämään kengät heidän kojunsa eteen ja pyytämällä maksua, kun turistit tulevat hakemaan kenkänsä. Temppeleissä ei nimittäin saa kulkea kengät jalassa. Samaiset kojukauppiaat kehottivat myös jättämään käsilaukut heidän hoteisiinsa, koska niitä ei kuulemma saisi viedä temppeliin. Ei kannata haksahtaa tähän huijaukseen, koska temppelin portin turvatarkastajat päästivät meidät kangaskasseinemme kaikkinemme sisään. 

Kaiken kaikkiaan yhden päivän reissu oli mielestäni riittävä Pushkariin. Kaatosade yllätti meidät, minkä vuoksi päädyimme käymään kaiken kaikkiaan kolmessa eri ravintolassa. Useita ravintoloita sijaitsee aivan rannan tuntumassa ja esimerkiksi Rainbow-ravintolassa, jossa kävimme juomassa intialaista teetä, pääsi ihailemaan kaupunkimaisemaa ja sen takana alkavia vuoria kattoterassilta käsin. Pushkarin kadut valitettavasti tulvivat rankkasateen seurauksena ja matkan lopuksi jouduimme tarpomaan nilkkoja myöten katuja peittävässä likavedessä. Kotona sitten pestiin jalkoja ja kenkiä oikein huolella. Suosittelen Pushkaria muillekin, mutta itse en koe tarvetta lähteä sinne toiseen kertaan. Yksi kerta riittää varsin mainiosti.

Intian liikenne Olasta bilettäviin tuktuk-kuskeihin

Intian liikennekulttuuri on ollut omanlaisensa maailma. Jossain määrin koen sen muistuttavan Balin, Cebu Cityn ja Hanoin liikennettä. Yhtäläisyyksiä löytyy siinä, ettei kukaan tunnu noudattavan liikennesääntöjä ja liikenteessä on melkeinpä enemmän mopoja, moottoripyöriä ja skoottereita kuin autoja. Intiassa tähän kuvaan lisätään vielä keskellä tietä seisoskelevat ja makoilevat lehmät, joiden takia autot ja mopot joutuvat siirtymään yllättäen naapurikaistalle. Yhdessä lehmässä on kuulemma 33 000 jumalaa, joten kukaan paikallinen ei halua törmätä lehmään ja suututtaa jumalia. Täällä ei liikenteessä kauheasti vilkkua käytetä, mutta sen sijaan ja muutenkin ihan jatkuvasti soitetaan torvea. Joka käännöksessä, jokaisen ison auton ohituksessa, jokaiselle tielläliikkujalle, että kaikki varmasti huomaavat varoa. Välillä tämä torvikonsertti ottaa pahasti korviin.

Joudumme järjestämään joka päivä itse kulkemisen majapaikastamme projekteihimme. Hoivakoti sijaitsee noin 9 kilometrin päässä kodistamme, joten käveleminen töihin olisi mahdotonta. Pyöräily voisi onnistua, mutta muun liikenteen seassa se voisi olla melkein hengenvaarallista. Liikenteessä näkee välillä yksittäisiä pyöräilijöitä, mutta eniten pyöräilijöitä olen nähnyt ajamassa läheistä Circle Gardenia (ympyräpuutarhaa) ympäri. Sen ympärillä on sisäkehä, jolla ei yleensä liiku autoja. Ulompi kehä toimii isona liikenneympyränä.

Vaihtoehdoiksi jää siis taksi tai julkinen liikenne. Busseja kulkee keskustan suuntaan, mutta itse en ole käynyt tekemässä niihin lähempää tuttavuutta. Osa busseista on näyttänyt ulkoapäin täyteen ammutuilta. Yksi kämppiksistäni on käyttänyt paikallisbusseja ja niiden hinta on kymmenen kertaa alhaisempi kuin taksin. Tästä huolimatta olen päätynyt käyttämään takseja. Tilaan yleensä taksit Ola-nimisellä sovelluksella. Perinteinen vaihtoehto olisi huitoa taksit kadulta, mutta tämä johtaa yleensä vääntämiseen hinnasta. Ennen ajoa sovittu 60 rupian hinta muuttuu yhtäkkiä 80 rupiaksi, kun saavutaan kohteeseen. Hetken vääntämisen jälkeen kuljettajalle yleensä sopii alkuperäinen hinta, mutta sovellusten avulla välttyy vääntämiseltä, koska sovellus kertoo matkan hinnan.

Ajaminen erilaisilla takseilla on ollut mielenkiintoista. Olalla pystyy varaamaan auton lisäksi tuktukin tai moottoripyörän tarakkakyydin. Olen välillä tullut töistä kotiin moottoripyörän tarakalla, koska se on edullisin vaihtoehto yksin matkaavalle. Pyörillä on aina mukana omat kypärät kyytiläisiä varten, joten turvallisuudesta on tavallaan huolehdittu. Sanon tavallaan, koska joitain kertoja kypärän remmit eivät ole toimineet ja se on ollut lähes yhtä tyhjän kanssa. Monet paikalliset menevät kuitenkin skoottereillaan koko perheen voimin ilman kypäriä. Osa auto- ja tuktuk-kuskeista soitattaa musiikkia ajoneuvoissaan. Pari päivää takaperin pääsimme tuktukin kyytiin, jonka kuski oli päättänyt asentaa kunnon äänentoistojärjestelmän takakonttiin. Kämppikseni yritti pyytää kuskia laittamaan ääntä vähän pienemmälle, mutta kuski ilmeisesti luuli, että olimme vain innoissamme musiikista. 

Katsotaan, millaisia kyytejä tulevaan kahteen ja puoleen kuukauteen vielä mahtuu!

Totutteleminen intialaiseen työkulttuuriin

Ehkä suurin kulttuurishokki tämän ensimmäisen viikon aikana on ollut intialainen työkulttuuri ja työntekijöiden taitotaso. En ollut osannut ajatella ennen tänne saapumista, kuinka heikko taitotaso omilla ohjaajillani tulee olemaan. Ensimmäisen viikon ajan olen seuraillut järjestön ja hoivakodin toimintaa, kirjoitellut vuosikertomusta ja viettänyt aikaa lasten kanssa. Välillä tuntuu, että ympärilläni tapahtuu asioita esim. vastaillaan puhelimeen ja keskustellaan asioita, mutta konkreettisia asioita tuntuu tapahtuvan melko vähän. Annan esimerkin. Kahden viime vuoden vuosikertomukseen oli kirjattu, että lapsista on otettu kuvat eri jooga-asennoissa ja nämä kuvat aiotaan tulostaa hoivakodin seinälle, jotta lapset voivat kuvien perusteella harjoitella joogaa ilman jooga-opettajaa. Kysyin ohjaajaltani, onko tämä toteutettu tai ollaanko tämä aikeissa toteuttaa, koska se mainitaan kahdessa viimeisimmässä vuosikertomuksessa. Hoivakodin toimistosta löytyy printteri, joten toteutus ei vaatisi paljoa. Ohjaaja vastasi, että kuvia ei aiota tulostaa ja lapset harjoittelevat asentoja ilman kuviakin. Poistin siis maininnan kuvien tulostamisesta työn alla olevasta vuosikertomuksesta, jotta vuosikertomus olisi totuudenmukainen. 

Järjestön Facebook-sivun perusteella lapsille on kuitenkin järjestetty erilaisia juhlia milloin minkäkin intialaisen festivaalin kunniaksi. Yksi tilaisuus oli järjestetty yhteistyössä julkisten koulujen kanssa ja siihen osallistui noin 500 lasta. Koko tilaisuus oli järjestety hoivakodin toimesta, joten kyllä heiltä ainakin tapahtumien järjestäminen sujuu! Toivottavasti pääsen näkemään tällaista toimintaa myös käytännössä seuraavien kolmen kuukauden aikana.

Olen itse luonteeltani sellainen, että tartun toimeen, joten minulla on hiukan vaikeuksia sopeutua paikalliseen verkkaiseen työtahtiin. Työtä tehdään tietyssä mielessä hyvin paljon, koska työntekijät saattavat tehdä pitkiä päiviä ja 6-päiväisiä työviikkoja. Tuntuu kuitenkin, että työaikana ei välttämättä saada kovin paljon aikaiseksi. Toisaalta ympärilläni saattaa tapahtua enemmän kuin ymmärrän, koska toimiston työntekijät puhuvat monesti hindiä keskenään. Kuitenkin, jos pyydän vaikka valokuvia tai tietoja vuosikertomusta varten, saatan joutua odottamaan niitä monta päivää. Monet järjestön tiedot ovat tallessa pelkästään käsinkirjoitetuilla liuskoilla, joka tuntuu vanhanaikaiselta tällaiselle diginatiiville. Olen yrittänyt siirtää joitain tietoja sähköiseen muotoon sekä oman työni helpottamiseksi että tulevia vapaaehtoistyöntekijöitä ajatellen. Opetin myös toista ohjaajaani, joka työskentelee arkisin valtion virkamiehenä, käyttämään Google Docsia.

Uskoisin, että ajan kanssa pääsen tämän alkushokin yli ja tulen oppimaan paljon uusia asioita. En ole ikinä ennen toiminut kansalaisjärjestössä, joten esimerkiksi lahjoituspyyntöjen tekeminen on itselleni täysin uusi asia. Samalla kun itse opin uusia asioita, voin yrittää opettaa uusia asioita järjestön työntekijöille, kuten niitä ATK-taitoja :D

Lapset auttoivat työntekijöitä erottelemaan roskia jyvien(?) joukosta

Toimistolla paikallisissa vaatteissa

Kotimatka tuktukilla

Khrisnan syntymäjuhla ja ensimmäinen päivä hoivakodissa

Maanantai oli Intiassa kansallinen vapaapäivä, koska vietettiin Khrisnan syntymäjuhlaa. HIV-orpojen hoivakodin työntekijät olivat kuitenkin töissä. Paikan johtaja asuu hoivakodin yläkerrassa, joten hän on aina paikalla. Lisäksi paikalla oli työntekijöitä, jotka ovat yleensä töissä vain viikonloppuisin, koska he ovat arkena töissä valtion viroissa. Yksi näistä työntekijöistä on myös toinen ohjaajani, minkä vuoksi sovimme, että teen välillä työviikkoja ma-pe ja välillä ti-la, jotta pääsen lauantaisin tapaamaan myös tätä toista ohjaajaa. Toinen ohjaajani onkin sitten paikan johtajatar.

Temppelillä

Khrisnan syntymäjuhlan kunniaksi vierailimme yhdessä Jaipurissa sijaitsevalla Akshardham temppelillä. Saavuimme temppelille noin puoli kuudelta, jolloin temppelille ja sen vieressä sijaitsevalle puistoalueelle oli kokoontunut jo paljon paikallista väestöä. Temppelin pihassa järjestettiin myöhemmin illalla ohjelmaa. Ajattelimme ensin, että jäisimme odottamaan ohjelman alkamista, mutta pian meille selvisi, että ohjelmaa olisi vasta klo 21 jälkeen ja me emme olleet vielä syöneet illallista. Kiertelimme siis jonkin aikaa temppelissä ja sen lähialueella ottaen kuvia ja nauttien tunnelmasta. Päädyin myös yhteiskuviin monien intialaisten lasten ja kokonaisten perheiden kanssa, jotka kysyivät minua kohteliaasti mukaan kuviinsa. Huomasimme joitain hiukan nuorempia ja vanhempia miehiä ottamassa selfieitä tai "maisemakuvia", joiden kohteena oli selvästi meidän suomalaisryhmittymämme tai sen yksittäiset jäsenet. Emme antaneet tämän kuitenkaan häiritä vaan käyskentelimme täysin omaa tahtiamme alueella ennen kuin suuntasimme takaisin majapaikkaamme illallista varten.

Tiistaina vietin ensimmäisen kokonaisen päivän hoivakodilla. Päiväni alkoi klo 10.30 toimistotöillä. Aluksi pääsin tutustumaan hoivkodin toimintakertomuksiin. Luin pari vanhempaa toimintakertomusta ja kahden viime vuoden kertomukset, mistä näkyi mielenkiintoisesti järjestön kehitys. Hoivakodin lapsimäärä on kasvanut jatkuvasti ja nykyisin hoivakodissa asuu tuplasti enemmän lapsia kuin vuonna 2012. Toimintakertomuksista minulle selvisi, että järjestö auttaa myös hiv-positiivisia naisia ja kodittomia vanhuksia tarjoamalla hätämajoitusta, ohjausta ja neuvontaa. Aamujen ratoksi saan kirjoittaa vuosikertomusta 2017-2018. Tavoitteena olisi tehdä tämän vuoden kertomuksesta hiukan viime vuosien kopioi-ja-liitä-tekniikalla tehtyjä kertomuksia laadukkaampi ja yksityiskohtaisempi.

Iltapäivän vietin hoivakodin lasten parissa. Mukanani kulki myös välitysfirman tulkki, joka toimi tulkkina minun ja englantia osaamattomien lasten välillä. Osa hoivakodin lapsista käy englanninkielisessä koulussa, mutta monen lapsen englannin kielen taidot rajoittuvat yksittäisiin sanoihin ja lauseisiin. Autoimme lapsia englannin lukuläksyissä ja askartelimme heidän kanssaan opettajan päivän (teacher's day) kortteja. Lapset halusivat tehdä minulle kampauksen ja he ihmettelivät Polar-rannekettani ja venytyskorua korvassani. Lapset tulivat istumaan syliini ja nojailemaan minuun. Yksi lapsista vaati päästä reppuselkään ja annoin hänelle kunnon heppakyydit pitkin hoivakodin pihamaata ja sisätiloja. Reppuselkäkyydeille on varmaan tilausta huomennakin.

Selfie temppelillä

Hoivakodin lapsia ja saksalainen vapaaehtoinen