Viimeisimmässä kirjoituksessani kerroin järjestetyistä avioliitoista. Nyt haluan kertoa hiukan intialaisesta deittikulttuurista. Tämä kirjoitus perustuu omiin treffikokemuksiini kahden paikallisen miehen kanssa ja paikallisilta sekä muilta ulkomaalaisilta kuulemiini tositarinoihin.
Lähdetäänpä liikkeelle siitä, miten voi tutustua uusiin ihmisiin ja päätyä niille treffeille. Ulkomaalaiselle ehkä helpoin vaihtoehto on Tinder. Paikalliset miehet yrittävät kyllä lähestyä muitakin reittejä: olen saanut Facebookissa kaveripyyntöjä ja Instagramin chatti on täynnä keskustelupyyntöjä. Viestipyyntöjä on tullut niin paljon, että olisin voinut käydä nämä kolme kuukautta joka päivä eri miehen kanssa treffeillä ja silti miehet eivät loppuisi kesken. Joskus miehet tulevat juttelemaan kadulla, mutta olen yleensä sivuuttanut tällaiset lähestymisyritykset. Osa miehistä luulee, että se että nainen vastaa heille, tarkoittaa automaattisesti, että nainen on kiinnostunut heistä enemmän kuin ystävänä. Vastaaminen saattaa johtaa siihen, että kyseisestä herrasta ei meinaa päästä eroon ollenkaan. Sen takia kannattaa ohittaa tällaiset henkilöt, vaikka vastaamatta jättäminen tuntuukin hiukan epäkohteliaalta.
Intialainen treffikulttuuri eroaa suomalaisesta hyvin radikaalisti, koska Intiassa seurustelusuhteet pyritään yleensä salaamaan muilta. Erityisesti nuoret pyrkivät salaamaan seurustelun vanhemmiltaan, mutta monet eivät kerro seurustelusta edes kavereilleen. Varsinkaan intialaisilla naisilla ei saisi olla poikaystäviä ennen avioliittoa ja intialainen kaverini kertoikin, että naisen pitää valehdella tulevalle miehelleen, ettei poikaystäviä ole ollut, vaikka totuus olisi täysin toinen. Naimattomia pariskuntia kuitenkin näkee tapaamassa kahviloissa, ravintoloissa ja puistoissa, joten tietyllä tapaa kyseessä on julkinen salaisuus. Hellyydenosoitukset julkisilla paikoilla ovat Intiassa ei-ei. Edes avioparit eivät pidä toisiaan kädestä, halaile tai pussaile muiden nähden. Enemmän hellyyttä näkee poikaporukoissa, koska miespuoliset kaverit saavat pitää toisiaan käsistä, halailla ja jopa istua sylikkäin. Jos pariskunta haluaa halata tai pussailla, se pitää tehdä muiden katseilta piilossa. Auringonlaskun jälkeen naimattomat pariskunnat suuntaavatkin istuskelemaan puistojen pimeisiin nurkkiin, missä saa hempeillä rauhassa. Toki toisella silmällä täytyy aina tarkkailla ympäristöä, ettei joku lenkkeilijä vain satu näkemään. Lisäksi intialaisten täytyy muistaa rientää ajoissa kotiin, koska monilla kotona asuvilla aikuisilla ihmisillä on vielä vanhempien määrittelemät kotiintuloajat, joista ei parana lipsua.
Kulttuurierot ovat kyllä maustaneet tätä paikallisten miesten tapailua. Olen huomannut, että paras tapa suhtautua näihin eroihin on ottaa ne puheeksi ja selittää, miksi joku asia tai kysymys tuntuu omasta kulttuuristani käsin oudolta. Tätä kautta olen oppinut paljon uusia asioita tästä maasta ja sen kulttuurista. Koen, että tapailemalla paikallisia miehiä olen saanut kokemuksia, joista olisin muuten jäänyt paitsi. En ole katunut hetkeäkään, paitsi ehkä vähän silloin kun kello kahdeksi sovitut treffit toteutuvatkin vasta iltakuudelta. Kaksi sanaa: Intialainen aikakäsitys.
Lähdetäänpä liikkeelle siitä, miten voi tutustua uusiin ihmisiin ja päätyä niille treffeille. Ulkomaalaiselle ehkä helpoin vaihtoehto on Tinder. Paikalliset miehet yrittävät kyllä lähestyä muitakin reittejä: olen saanut Facebookissa kaveripyyntöjä ja Instagramin chatti on täynnä keskustelupyyntöjä. Viestipyyntöjä on tullut niin paljon, että olisin voinut käydä nämä kolme kuukautta joka päivä eri miehen kanssa treffeillä ja silti miehet eivät loppuisi kesken. Joskus miehet tulevat juttelemaan kadulla, mutta olen yleensä sivuuttanut tällaiset lähestymisyritykset. Osa miehistä luulee, että se että nainen vastaa heille, tarkoittaa automaattisesti, että nainen on kiinnostunut heistä enemmän kuin ystävänä. Vastaaminen saattaa johtaa siihen, että kyseisestä herrasta ei meinaa päästä eroon ollenkaan. Sen takia kannattaa ohittaa tällaiset henkilöt, vaikka vastaamatta jättäminen tuntuukin hiukan epäkohteliaalta.
Intialainen treffikulttuuri eroaa suomalaisesta hyvin radikaalisti, koska Intiassa seurustelusuhteet pyritään yleensä salaamaan muilta. Erityisesti nuoret pyrkivät salaamaan seurustelun vanhemmiltaan, mutta monet eivät kerro seurustelusta edes kavereilleen. Varsinkaan intialaisilla naisilla ei saisi olla poikaystäviä ennen avioliittoa ja intialainen kaverini kertoikin, että naisen pitää valehdella tulevalle miehelleen, ettei poikaystäviä ole ollut, vaikka totuus olisi täysin toinen. Naimattomia pariskuntia kuitenkin näkee tapaamassa kahviloissa, ravintoloissa ja puistoissa, joten tietyllä tapaa kyseessä on julkinen salaisuus. Hellyydenosoitukset julkisilla paikoilla ovat Intiassa ei-ei. Edes avioparit eivät pidä toisiaan kädestä, halaile tai pussaile muiden nähden. Enemmän hellyyttä näkee poikaporukoissa, koska miespuoliset kaverit saavat pitää toisiaan käsistä, halailla ja jopa istua sylikkäin. Jos pariskunta haluaa halata tai pussailla, se pitää tehdä muiden katseilta piilossa. Auringonlaskun jälkeen naimattomat pariskunnat suuntaavatkin istuskelemaan puistojen pimeisiin nurkkiin, missä saa hempeillä rauhassa. Toki toisella silmällä täytyy aina tarkkailla ympäristöä, ettei joku lenkkeilijä vain satu näkemään. Lisäksi intialaisten täytyy muistaa rientää ajoissa kotiin, koska monilla kotona asuvilla aikuisilla ihmisillä on vielä vanhempien määrittelemät kotiintuloajat, joista ei parana lipsua.
Kulttuurierot ovat kyllä maustaneet tätä paikallisten miesten tapailua. Olen huomannut, että paras tapa suhtautua näihin eroihin on ottaa ne puheeksi ja selittää, miksi joku asia tai kysymys tuntuu omasta kulttuuristani käsin oudolta. Tätä kautta olen oppinut paljon uusia asioita tästä maasta ja sen kulttuurista. Koen, että tapailemalla paikallisia miehiä olen saanut kokemuksia, joista olisin muuten jäänyt paitsi. En ole katunut hetkeäkään, paitsi ehkä vähän silloin kun kello kahdeksi sovitut treffit toteutuvatkin vasta iltakuudelta. Kaksi sanaa: Intialainen aikakäsitys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti